Kuinka kaunis voikaan olla marraskuu. Aurinko värittää talojen katot,
aamuisin Tokoinlahti suorastaan säkenöi, aamuaurinko talojen ja tornien takaa häikäisee. Kaksi venettä odottavat vielä laiturin kyljessä nostajiaan.
Keskuspuiston rauhassa oravat kapuavat pitkin puunrunkoja, kirkkaanvihreä sammal on saanut huurteisen valkoisen kuorrutteen, kirkas aurinko kurkistaa vielä matalalta.
Elämässä tarvitaan kauneutta, nauruja, pieniä kohtaamisia ihmisten kanssa. Minulla oli aamulla mukava kohtaaminen rappukäytävässäni. Samaan aikaa ovesta oli tulossa vanhempi mies, jota kiitin oven avaamisesta ja huikkasin jotain hyvästä ajoituksesta. Mies katsoi minua silmälasiensa takaa mietteliäästi ja kysyi: "Mistäs sinä siihen oikein tupsahdit?" Ajattelin miehen kysyvän mistä olen kotoisin, sillä sitä ihmiset minulta useimmien kysyvät. "Siis asutko tässä rapussa, kun en ole sinua ennen nähnyt?" Kerroin miehelle asuvani täällä, mutta lisäsin myös, että muutan kylläkin pian pois. "Ai no, siinä tapauksessa tervetuloa ja tervemenoa!", mies huikkasi oven sulkeutuessa.
Kuinka hyvä mieli tulikaan lyhestä, mutta persoonallisesta keskustelusta, jaksaa hymyilyttää nyt vielä illallakin. Pieniä tekoja, pieniä sanoja, mutta suuri vaikutus.
Luin eilen eräästä krjoituksesta elämänohjeen, yksinkertaisen, mutta lyömättömän: "Yritä olla hyvä ihminen. Heitä ei koskaan ole liikaa." Toisen ihmisen päivää voi valaista juttelemalla rappukäytävässä, hymyilemällä kassalla, katsomalla silmiin kohdatessa, kysymällä mitä kuuluu, kertomalla tarinan. Helppoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti