Terveysterroria: Ongelmana alumiini

Olen onneksi jo vuosia käyttänyt alumiinitonta luomu deodoranttia. Ikävä kyllä silloin, kun olen ollut teini-ikäinen ja alkanut käyttää deodoranttia, näistä asioista ei vielä ollut tarpeeksi tietoa. Noh, toivottavasti sanonta parempi myöhään kuin ei milloinkaan pätee tässä asiassa.

Tästä pääset klikkaamaan Yle Areenan dokumenttiin Ongelmana alumiini, joka pureutuu kattavasti alumiinin ongelmiin ja sen aiheuttamiin mahdollisiin terveyshaittoihin. Ohjelman voi katsoa 22.12. saakka.

Varsinkin tuotteissa, joita käyttää iholleen päivittäin, on tärkeää panostaa puhtauteen, luomuun ja laatuun. Tehokkaita luomu dödöjä ovat mielestäni ainakin Urtekramin ja Speickin deodorantit. Urtekramiahan saa nykyään jo ihan Prismoistakin. Speickiä varten täytyy mennä ostoksille esimerkiksi Ruohonjuureen tai muuhun ekokauppaan. Urtekramin deodorantteja saa mukavan miedon tuoksuisina. Speick näyttää ja tuoksuu laitettaessa hyttysmyrkyltä. Mutta on tehokas. Kissat ovat muuten aivan hulluina tähän tuoksuun. Testattu. Kissa kiehnäävät kainaloissa, koska dödö sisältää valeriaanaa. Jos kaipaat eläinrakkautta, käytä Speickiä!

Olen testannut useita luomu deodorantteja, mutta tähänastisen kokemukseni mukaan vain nämä kaksi ovat toimineet kunnolla. Testejä tehdessä on vahingoitettu useita paitoja...ja läheisiä.

Kannattaa muistaa, että alumiinisiin keittiöastioihin ei saa laittaa mitään kuumaa, sillä kuuma neste ja ruoka irrottavat mukaansa alumiinia astioista. Alumiinisiin astioihin voi vaikka istuttaa kukkia ja ostaa niiden tilalle lasisia tai teräksisiä astioita.

Siinä tämän viikon terveysterrori-iskuni. Raikasta päivää!

Ruokatunnustuksia

Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Tuon vanhan sanonnan kaikki tuntevat. Kokin kotona ei ole ruokaa. Tuo on hieman tuntemattomampi, mutta erittäin todenpitävä inhorealistinen versio sanonnasta.

On fakta, että kokin kotiruokailut eivät useinkaan kestä päivänvaloa. Siis, jos kotona ruoan laittoa ylipäätänsä joskus tapahtuu. Syömistä kyllä tapahtuu toki. Ylijäämää. Ruokaa, jonka jokainen muu olisi jo laittanut biojätteeseen ja jota ei voi tarjoilla ihmisille. Eikä eläimille. Nam, tämän voi vielä syödä, ajattelee kokki ja tuunaa sen mausteilla uudeksi ruokalajiksi, biojätteen Fenix-linnuksi. Kotona kokki menee siitä, missä aita on jo kaatunut.

Haluan ripitttäytyä. Minulla on muutamia ruokia, joita häpeän, mutta rakastan. Tässä on pimeä listani. Ruoat, joita syön salaa keittiössä valojen sammuttua.

1. Riisikakut. Ah, tuo kuiva, natiseva, mauton styrox-pala. Himoitsen niitä. Voita päälle vaan ja narskuttelu alkakoon. Kuvassa riisikakun päällä on merilevää. Olen vesikielellä, kun vain ajatelenkin sitä.

2. Ketsuppi. Paljon, paljon! En koskaan komentaisi lapsia, ettei ruokaa saa peittää ketsuppilla. Kyllä saa. No okei, ihan mitä tahansa tomaattisoosia en jääkaappiini hyväksy. Bisfenoli-A-Heinzilla ei ole asiaa meille, vaan lasipurkkiin pakattu Lidlin luomuketsuppi, Bioanan ihana agavella makeutettu punainen kulta tai Urtekramin ketsuppi ovat enemmän kuin tervetulleita. Ja hei, tomaatin sisältämä lykopeeni vapautuu elimistön käyttöön paremmin on kypsennetystä tomaatissa kuin raa'asta. Selittelyn makua, mutta olkoon. Win-win.

3. Aamupalan korvaaminen kahvilla, johon olen sekoittanut kookosöljyä. Siinä vaiheessa, kun muut suunnittelevat lounasta, minä suunnittelen varsinaista aamupalaa niin nälkäisenä, että voisin syödä seepran.

4. Sushi-himo. En viitsi mennä kalliille sushi-aterialle. En jaksa pilkkoa ja kääriä niitä nyt kotona. Tai jaksaisin, mutten halua mennä kauppaan. Siispä syön himooni palasia merileväarkista riisikakun päällä. Melkein sama.

Verenluovutus

Kiillottelen nyt hieman sädekehääni.

Kävin ensimmäistä kertaa luovuttamassa verta. Olen aika ylpeä itsestäni.

Vaeltelin päivällä kamera kaverinani pitkin kaupungin katuja ja päädyin Kruununhaan uumenista lopulta Rautatieaseman sykkeeseen ja sisälle avaraan ja valoisaan Sanomataloon.

Sanomataloon minut houkutteli Helsingin Sanomien 125-vuotisjuhlan tapahtumat. Kävin katsomasa ja kuuntelemassa tarinoita Hesarin valokuva-arkiston kätköistä. Huomasin siinä luentoa odotellessani, että toisessa kerroksessa sijaitsee SPR:n Veripalvelu. Punaisen huulipunani ja punaisten kynsieni inspiroimana päätin astua sisään. Kannatti! Hoitajat olivat erittäin miellyttäviä ja koko luovutus sujui hienosti osaavissa käsissä. Otan tämän ehdottomasti tavaksi.

Hyvä fiilis.

Gibraltar

Lystikkäitä apinoita, The Rock, inkiväärin värisiä brittejä, luolia, kauheasti luolia. Gibraltar.

Naapurit

                                                                                              Parhaat naapurimme. 

"Oli kerran kaupunki. 

Aurinko,se Naama Suuri, 

punainen kuin punajuuri 

taikka vaikka tomaatti, 

aamusella varhaisella 

kaupunkia väritti. 

herätteli kaikki talot. 

Nipsis napsis, ikkunoihin 

syttyi aamukahvivalot. 

Aurinko kurkisti joka pihaan ja sisään ikkunoista. 

- Herätkää, herätkää! Minä matkustan Aamumaasta Iltamaahan joka päivä. Minulla on kiire! 

Mitä kummaa? Aurinko näki, että pieni kissa nukkui kerälle kiertyneenä hiekkalaatikossa korkeiden talojen välisellä pihalla. Aurinko kosketti säteellään kissanpojan nenänpäätä. 

-Mikä mantelisilmä sinä olet? ihmetteli Aurinko.- Ja miksi nukut täällä ulkona, miksi et ole kotonasi? 

-Manteli...santeli...toisti kissanpoika haukotellen.- Minä nukun täällä, koska minulla ei ole kotia.-Sinäpä lämmität hauskasti. 

Minne olet matkalla? Saanko minä tulla mukaasi? 

-Jos saat minut kiinni, Mirri Manteli! nauroi Aurinko ja kapusi korkeammalle taivaalla.- Minulla on kiire Aamumaasta Iltamaahan."

(Maijaliisa Kauppinen: Mirri Manteli, 1979)

Jos meillä on joskus kissa, haluaisin nimetä hänet Manteliksi lapsuuden rakkaan kirjan Mirri Mantelin mukaan.