Eipäs kun kamalaa. Jotain surullista. En oikein tiedä kumpaa se on. Jostain minulle vielä tuntemattomasta syystä se löytyi keittiöstäni.
Se on tarina:
Olipa kerran mummo. Mummo tykkäsi leipoa. Se oli hänelle mieluisaa ja rentouttavaa ajanvietettä ja olihan hänestä hirmuisen mukavaa tarjota läheisilleen itsetehtyjä lämpimäisiä. Erityisen paljon mummo piti pikkuleipien leipomisesta. Oikein perinteisten pikkuleipien pyörittelystä! Mummo oli saanut tämän perinteisten pikkuleipien reseptin äidiltään, joka taasen oli aikoinaan jo pikkutyttönä leiponut niitä yhdessä äitinsä ja suvun naisten kanssa lauantaiehtoina. Aloittaessaan leipomisen mummo aina kaivoi nurkista kuluneen reseptivihkosensa esille ja siellä ihan ensimmäisellä sivulla, kunniapaikalla oli perinnepikkuleipien ohje. Ensin mummo otti esille vehnäjauhot ja sokerin. Sitten hän kurotti kylmäkaapin ylähyllyltä purkin, jossa oli kasviöljyä, kasvirasvaa, vettä, suolaa, emulgointiainetta E471 ja toki myös E322, väriaineita E160b ja E160a ja hyppysellinen aromia. Sitä kutsuttiin kasvimargariiniksi. Sitten mummo lisäsi taikinaan soijapapuöljyä, totta kai. Tuo perinnepikkuleipien salainen ainesosa! Hiljaa iloisesti laulellen mummo sekoitti joukkooon vielä tomusokeria, vanilijasokeria, kaakaota ja vitivalkoista vanilija-aromia purkista, jonka kyljessä oli pääkallon kuva. Juuri ennen kuin suklaapikkuleivät olivat menossa uunin lempeään lämpöön ruskistumaan mummo huomasi jotain ja naurahti: "Hupsista, olinpa minä hajamielinen! Vallan unohdin taikinasta jo isoäidinkin tunteman tärkeimmän ainesosan. Ajatuksissani unohdin laittaa taikinaan aineet E500 ja E450, voi minua höppänää!" Niinpä mummo otti hyllyltä vanhan posliinipurkin, jossa hän aina säilytti E500 ja E450 ja sekoitteli rakkaudella nuo taikinan joukkoon. Ja niin valmistuivat kunnon mummon vanhanajan aidot perinteiset perinnepikkuleivät.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti