Voi mikä blogihiljaisuus on vallannut Riippumatoajattelijan! Kuluvan viikon aikana siihen on ollut tavallista vilkkaampi, suloisempi, kauniimpi ja hauskempi syy kuten Instagramin puolelta on voinutkin huomata. Pieni tyttöpuolinen Indiana Jones seikkaili tiensä Romanialaisesta betonibunkkerista Kruununhakaan, Helsingin pikku Pariisiin. Nyt Indyn valkoiset etutassut tepsuttelevat rinnallamme Krunan katukivillä ja Itämeren rannoilla.
Indy on pieni ja siro. Kiiltävä ja musta. Iloinen ja ystävällinen. Reipas ja herttainen. Hieman maailman äänet ja uudet ihmiset vielä jännittävät nuorta koiranalkua. Indy vasta opettelee koira- ja ihmismaailman tavoille ja siihen, että meihin ihmisiin voi luottaa ja, että tahdomme hänelle vain hyvää. Ja opetteleehan Indy Inkkari vasta siihenkin, että vierellä ei olekaan emo ja sisko. Ja että tämä on meidän lauman koti. Ja, että ulkona on tarkoitus käydä tarpeilla, ei kirjahyllyn edessä. Syli on Indystä maailman paras paikka nukkua. Pienet tassut kiipeävät heti syliin rauhoittumaan, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus.
Voin kertoa, että tuo mahdollisuus tarjoutuu hänelle hyvin usein.
Indy tuli meille Pelastetaan koirat ry:n koira-adoptoinnin kautta. Pitkään mielen syvissä sopukoissa salaa muhinut ajatus siitä, kuinka paljon iloa koira voisi tuoda elämään ja kuinka kaipaa vuorovaikutusta koiran kanssa, vei sormet näppämistöllä lopulta järjestön sivuille puolihuolimattomasti ja puolivahingossa ja ennen kaikkea ilman konkreettista ajatusta koiran hankkimisesta juuri nyt.
Mutta miksi ei? Ei mitään syytä.
Adoptio ei sujunut ilman jännitystä, kyyneliä, pettymystä ja surua. Palataan tähän suruun ja sen muuttumiseen yllättäväksi iloksi myöhemmin omassa kirjoituksessa. Nyt on aika keskittyä noin viiden kuukauden ikäisen Indyn pentuaikaan. Ja nyt on aika antaa noille pienille naskalihampaille puruluu purtavaksi!
 |
| Hmmm...kukakohan on vienyt kaulaliinani? |
